Risteilyä

Nyt on ohi ensimmäinen Epis-risteily. Ja mahtavaa oli!! Ehkä paras risteily ikinä. :D Puhuttiin jo uusinnasta ensi vuonna, mutta tällä kertaa Tukholmaa. Olisi enemmän aikaa jutustella ja viettää aikaa porukalla. :)Keväällä ehkä vuorossa jotkut pienemmät partyt.

Aivan ilman vastoinkäymisiä tämäkään risteily ei kuitenkaan onnistunut. Onnistuin unohtamaan lääkkeet lähtöaamuna ja kun sitten muutenkin väsyneenä raahauduin länsiterminaalia kohti, niin sain tietenkin kohtauksen. Säikähdin jo, että en ehdi koko risteilylle, jos en heti tule tolkkuihini. Kohtaus ei kuitenkaan ilmeisesti(?) ollut pitkä ja koska olin lähtenyt ajoissa, ehdin ajoissa paikalle. Olo oli kyllä karmea sen jälkeen. Ei oo hirveän helppo ihan pökkyrässä löytää jonnekin aivan vieraaseen paikkaan. Olo onneksi parani jo ennen kuin astuttiin laivaan. :)

Laivalla sitten käytiin syömässä ja yritin jopa maistaa niitä pahoja buffetin viinejä, mut ei siitä tullu mitään. Vedin yhden valkoviinilasillisen ykkösellä alas. Muuten ois jääny juomatta. ;P Buffetin jälkeen kierreltiin epileptikko-tovereiden M:n, A:n ja S:n kanssa laivan tax-freessa ja valmistauduttiin illan discoon/illanistujaisiin. Kadotin tytöt jossain vaiheessa iltaa ja huomasin, harvinaista kyllä, tanssivani poikien kanssa (siis ihan discoa, ei kannata kuvitella mitään ylimäärästä). :D Yleensä ne tytöt on innokkaimmin valtaamassa parkettia, mut nyt siellä oli myös meidän porukasta paljon poikia. T näytti kokoajan siltä, et se ois just tullu suihkusta, vaatteet päällä.. Hieman hiki irtos. Sen dödö kyllä kuitenki toimi, kannatti panostaa laatuun. Dödö taisi olla nimeltään tätä erästä D:llä alkavaa, jota tankataan autoihinkin. Ei mainostusta ollenkaan.. (oli tosi hyvän tuoksusta!)

Nukkumaan päästiin neljän hujakoilla ja koska sitä oli meriaamiainen ostettu ni täyty sitä kahdeksaksi sinne raahautua ja aamiaisen jälkeen Tallinnaan. Oli hieman väsynyttä porukkaa maissa ja sitten takasin laivalla myös. Reissusta selvittiin ilman suuria henkilövahinkoja, mitä nyt ihanan nyppysen, vanhan, benettonin mustan villatakin hukkasin.. *sniif*

Ens vuonna sitten uudestaan!!

--salla

läsnäoloa

Something under the bed and in the closet of your mind

Kävin läpi vanhoja blogimerkintöjäni ja tuntuu siltä että kaikkein suosituimmat aiheet ovat nykinät, liika valvominen ja vagushermostimulaattori. Alan toistamaan itseäni..

Aloin tuossa aikaisemmin pohtimaan itseäni ja epilepsiaa ja epilepsian hyväksymistä. Olenko hyväksynyt epilepsian? Miten suhtaudun epilepsiaan?
Luulen, että olen hyväksynyt sairauteni. Se on minulla, enkä voi sille mitään. Silti välillä tulee hetkiä jolloin v****taa oikein roimasti, koska en voi tehdä jotain, koska ei uskalla epilepsian takia. Esimerkiksi: en usko koskaan pystyväni yksin lähtemään pitemmälle vaellukselle tai ulkomaille. Olen myös pohtinut, että onko lääkkeiden unohtelu ja myöhäinen lääkkeiden otto ja öiden valvominen jonkinlaista tiedostamatonta "uhmaa"(= minähän valvon, vaikka siitä seurais pahakin kohtaus!!). Enemmän hyväksymistä minulla on itseni kanssa, johon voin saman tien jatkaa, että epilepsiahan on osa minua. Tästä voisi siis varmaan päätellä, että ehkä en ole täysin epilepsiaa hyväksynyt.

Miten suhtaudun epilepsiaan ja kohtauksiin? Välillä saattaa mennä jonkin aikaa, että en ajattele koko tautia (vaan muita ongelmia --**). Sitten oikea jalka alkaa nykimään. Pelästyn ja alan melkein panikoimaan ja vain toivon, että nykinä on lyhyt. Jos tuntuu, että nykinä pitkittyy alan panikoimaan tosissani ja pelko on vain myrsky päässäni. Kun kohtaus sitten tulee kuulen vain mielessäni, kun ajattelen "apua, apua, hengitä." Tunnen pelon paineen, kun se peittää kaiken rationaalisen ajattelun kuin paksu peitto. Olen kuitenkin aina ollut avoin epilepsiaani ajatellen. En ole koskaan hävennyt kertoa siitä tai jos olen saanut kohtauksen koulussa, minua on vain ottanut päähän se, että joku on soittanut ambulanssin. Ja ehkä hieman nolottanut kaikki yleisö kohtaukseni aikana. Kohtauksia siis pelkään, edelleen, mutta en enää nykyään niin paljon kuin esimerkiksi yläasteen aikana. Epilepsiaa siis en häpeä, mutta täysin ehkä en sitä ole hyväksynyt. Voiko sitä koskaan täysin hyväksyäkkään?

Vaikka kerron paljonkin fyysisistä sairauksistani, on paljo asioita joista en kerro edes ystävilleni. Joidenkin asioiden sanominen ääneen on vain liian pelottavaa. Ne paljastavat liikaa minusta. Tuntuu, että jää aivan alastomaksi. Ne asiat, jotka jätän kertomatta ovat enemmänkin sitten psyykkisiä tai henkisiä ongelmia. Ne on paljon pelottavampia kuin fyysiset sairaudet omasta mielestäni..

Kävin siis pohjosessa tuossa ennen koulun alkua. Ajattelin tänne laittaa pari kuvaa.

Tunteet tällä hetkellä: hieman ristiriitaiset. Stressiä koulutehtävien takia. Ahdistusta paino-asioiden takia, joista en edes uskalla tänne kirjoittaa, mutta myös jonkin sortin iloa, koska näen sukulaisia huomenna.

Idean tähän merkintään sain Maapallosilmän yhdestä merkinnästä. :)

Makeaa kahvia kahdella lusikallisella sokeria

Olin eilen todella väsynyt, joten menin jo kymmeneltä nukkumaan. En tietenkään nukahtanut heti, vaan pian alkoi nykimään. Stesoa jouduin siis taas käyttämään. Olen varmaan täysin riippuvainen siitä aineesta. Koulussa ollaankin juuri luennoilla käsitelty riippuvuutta. :D Itse olen fyysisesti riippuvainen. Heräsin kuitenkin jo aikaisin ja löysin itseni varttia yli kuusi läheiseltä jätemaa(?) kukkulalta katsomasta auringonnousua ja ottamasta valokuvia. Oli paljon muuttolintuja mm. joutsenia.

Kun tulin takaisin olin taas väsynyt ja äsken otin pienet torkut. Herätessä olin aivan tokkurainen, joten nyt olenkin jo toisessa kupissa kahvia. Kahvikuppiini/kahvimukiini tulee puolilleen kahvia, reilusti maitoa ja kaksi teelusikallista sokeria. Nam.. Olen juuri oppinut juomaan kahvia, joten olen hieman innoissani asiasta. ^^ Olen innoissani kaikista uusista ja mukavista asioista. :)

Laskin juuri montko kertaa suurinpiirtein olen joutunut käyttämään stesoa tämän kuukauden aikana/montako kertaa on nykinyt/olen saanut kohtauksen. Luvuksi tuli seitsemän. Laskuissa on vain yölliset nykinät. Mullahan nykii joka päivä päivisin. Esim eilen, tulin viemastä pyykkiä ja kun avasin oven niin melkein törmäsin naapuriin. Me molemmat säikähdettiin ja tästä seurasi aika voimakas nykinä. Jouduin istumaan maassa hetken.

Mun täytyy kertoo nyt yhdestä asiasta. En tiedä mitä tapahtui tässä yhtenä tiistai yönä. Aamulla kuitenkin kun heräsin, lakanat oli aivan märät, samoin mun vaatteet. En oo ikinä kohtausten aikana laskenu alleni. Ikinä. En myöskään muista, että oisin saanu kohtauksen, vaikka yleensä muistan. Mulla oli kuitenki aamulla suussa sellanen "maku", joka on ku oon saanu kohtauksen. Tää on tosi outoa..

BTW. Se eilinen omenapiirakka onnistu ihan ok. Se kannen laittaminen siihen päälle ei kuitenkaan onnistunu aivan niin hyvin ku mummoankalla. :) Jatkan kouluhommia..

--salla

Alkuja

Koulu on alkanut taas ja jatkuu aivan siitä mihin jäätiin viime toukokuussa. Heti ensimmäisenä päivänä rästissä olevat työt alkavat kuiskia korvaan "Et ikinä valmistu, laiskimus!". :) Tässä on kolme viikkoa tiivistä työskentelyä ennen harjoittelua. Sitten ehkä ehtii keskittymään niihin rästeihin (Pakko!). Eli pienoisen stressin saan kyllä tästäkin revittyä. Onneksi henkiset voimavarani ovat kasvaneet viime keväänä ja saatan olla ehkä viisastunutkin, joten olen heti ottanut koulutehtävistä hyvän niskaotteen ja meinaan suoriutua tästä kurssista kunnialla (tai ainakin selviytyä).

Ehdin ennen koulun alkua käymään pyörähtämässä pohjoisessa neljä päivää. Sain sinä aikana itseni takasin "koulurytmiin", mutta nyt alkaa pahasti näyttää siltä, että unirytmi kääntyy taas nurinkurin. Eikö sitä ikinä opi? Tuntuu siltä että reagoin stressiin aina samalla tavalla! Miksen voi saada vaikka ihottumaa??!

Episristeily Tallinnaan on tän kuun 27. päivä. Mielenkiinnolla ootan. :) Minun tiedon mukaan ensimmäinen "nuorten" ominpäin järjestämä tällainen suuremman joukon risteily. Paikalle on tulossa paljon porukkaa. :D Toivottavasti oppii tuntemaan uusia ihmisiä ja ehkä ehtii tutustumaan paremmin niihin jotka jo tuntee. Minnaahan tästä ehkä kuitenkin pitäisi kiittää! Hän se on kaiken kursinut kasaan!

Jatkan pyykinpesua kahdella koneella! Ja aloitan omenapiirakan leipomisen piakkoin. :) Jos se onnistuu, laitan kuvan.

--salla

Tänään lisättiin taas voimakkuuksia vagushermostimulaattoriin. Nyt siinä on 1,5 jotain. En tiedä mitä asteikkoa siinä käytetään. En ole koskaan ollut hyvä fysiikassa. Tämä voimakkuus pidetään kuitenkin nyt pidemmän aikaa. Seuraava aika on vasta lokakuussa. Lääkärin mukaan tämä on se ensimmäinen hoitotaso. Seuraava on 2,5.

Selvisin siis hengissä muutosta, vuokrausta seuranneista sotkuista ja kaverin kyläilystä. :) Oli oikeestaan tosi rentouttavaa ja mukavaa viettää pitkästä aikaa aikaa C:n kanssa. Ollaan viimeksi nähty kaks vuotta sitten. Käytiin mm. Suomenlinnassa ja kattomassa uusin Potter leffateatterissa. C lähti tänään aamulla aikaisin. Herättiin siis jo neljän aikaan juomaan teetä ja syömään riisikakkuja. :)

Oon tänään siis koko päivän ollut todella väsynyt ja melkein nukahdin töihin. Oli pakko jaloitella ja käydä ulkonakin tuulettumassa etten nukahtaisi. Väsymystä pahensi vielä edellisen yön stesolid. Join myös kahvia. Musta on ilmeisesti hyvää menoa tulossa kahvin juoja. Join sitä nimittäin viikonloppuna C:nki kanssa. Oli hyvää! Kohta mun pitää varmaan hankkia kahvinkeitin :). C oli ihmeissään, että miten mää selviän ilman kahvia opiskelusta. Ehkä siinä on syy mun ruotsin hylättyyn?

Sain kuitenkin tänään mailia Epilepsialiiton lehden Epilepsia-lehden toimitussihteeriltä Kaijaltä, että päätoimittaja Sarin mukaan mun kirjoittama juttu Vagushermostimulaattorista ja operaatiostani ei aivan sopinut Epilepsia-lehden tyyliin. Siihen ois pitänyt liittää asiantuntijalääkärin osuus ja että parempi kanava sille olis ollut facebook. Teki mieli haistattaa Sarille samantien pitkät. Jos halutaan tietynlainen muottiin tungettu artikkeli, niin siitä olis voitu varottaa ENNEN ku kirjotan artikkelin. Kuitenki, Epilepsia-lehti vois oikeesti hieman tuulettaa koko lehtee. Se alkaa olla hieman kuivahtanut. Koko lehti on hieman tylsä. On vaikea löytää sieltä mielenkiintoista luettavaa ja valitettavasti en ole ainut joka on tätä mieltä. Tuntuu, että lehti on tarkoitettu enemmän ammattilaisille, ku meille, jotka sairastetaan.

Päivän mittaan on tullu niin paljon inhottavia asioita, että mitta alkaa olla täynnä. Ja kaikenlisäksi olen väsynyt niin kaikki asiat tuntuvat vielä moninkerroin inhottavimmilta. Enää on kaksi päivää töitä ja sitten lähden Lappiin!! Jej! :D Asiaa vaan hieman varjostaa se, et koulu alkaa enkä oo vielä tehnyt ennakkotehtävää loppuun saatika saanut kaikkia siihen tarvittavia kirjoja.

Sairaanhoitaja kysy multa tänään kahdesti (olin vissiin niin väsyneen näkönen), että onko kaikki varmasti ok. Sanoin, että on. Olis pitänyt sanoa, että kysy kuukauden päästä uudestaan, ni mulle voi koulustressin takia sitten alkaa varata aikaa psykologille. :)

--salla