Something under the bed and in the closet of your mind

Kävin läpi vanhoja blogimerkintöjäni ja tuntuu siltä että kaikkein suosituimmat aiheet ovat nykinät, liika valvominen ja vagushermostimulaattori. Alan toistamaan itseäni..

Aloin tuossa aikaisemmin pohtimaan itseäni ja epilepsiaa ja epilepsian hyväksymistä. Olenko hyväksynyt epilepsian? Miten suhtaudun epilepsiaan?
Luulen, että olen hyväksynyt sairauteni. Se on minulla, enkä voi sille mitään. Silti välillä tulee hetkiä jolloin v****taa oikein roimasti, koska en voi tehdä jotain, koska ei uskalla epilepsian takia. Esimerkiksi: en usko koskaan pystyväni yksin lähtemään pitemmälle vaellukselle tai ulkomaille. Olen myös pohtinut, että onko lääkkeiden unohtelu ja myöhäinen lääkkeiden otto ja öiden valvominen jonkinlaista tiedostamatonta "uhmaa"(= minähän valvon, vaikka siitä seurais pahakin kohtaus!!). Enemmän hyväksymistä minulla on itseni kanssa, johon voin saman tien jatkaa, että epilepsiahan on osa minua. Tästä voisi siis varmaan päätellä, että ehkä en ole täysin epilepsiaa hyväksynyt.

Miten suhtaudun epilepsiaan ja kohtauksiin? Välillä saattaa mennä jonkin aikaa, että en ajattele koko tautia (vaan muita ongelmia --**). Sitten oikea jalka alkaa nykimään. Pelästyn ja alan melkein panikoimaan ja vain toivon, että nykinä on lyhyt. Jos tuntuu, että nykinä pitkittyy alan panikoimaan tosissani ja pelko on vain myrsky päässäni. Kun kohtaus sitten tulee kuulen vain mielessäni, kun ajattelen "apua, apua, hengitä." Tunnen pelon paineen, kun se peittää kaiken rationaalisen ajattelun kuin paksu peitto. Olen kuitenkin aina ollut avoin epilepsiaani ajatellen. En ole koskaan hävennyt kertoa siitä tai jos olen saanut kohtauksen koulussa, minua on vain ottanut päähän se, että joku on soittanut ambulanssin. Ja ehkä hieman nolottanut kaikki yleisö kohtaukseni aikana. Kohtauksia siis pelkään, edelleen, mutta en enää nykyään niin paljon kuin esimerkiksi yläasteen aikana. Epilepsiaa siis en häpeä, mutta täysin ehkä en sitä ole hyväksynyt. Voiko sitä koskaan täysin hyväksyäkkään?

Vaikka kerron paljonkin fyysisistä sairauksistani, on paljo asioita joista en kerro edes ystävilleni. Joidenkin asioiden sanominen ääneen on vain liian pelottavaa. Ne paljastavat liikaa minusta. Tuntuu, että jää aivan alastomaksi. Ne asiat, jotka jätän kertomatta ovat enemmänkin sitten psyykkisiä tai henkisiä ongelmia. Ne on paljon pelottavampia kuin fyysiset sairaudet omasta mielestäni..

Kävin siis pohjosessa tuossa ennen koulun alkua. Ajattelin tänne laittaa pari kuvaa.

Tunteet tällä hetkellä: hieman ristiriitaiset. Stressiä koulutehtävien takia. Ahdistusta paino-asioiden takia, joista en edes uskalla tänne kirjoittaa, mutta myös jonkin sortin iloa, koska näen sukulaisia huomenna.

Idean tähän merkintään sain Maapallosilmän yhdestä merkinnästä. :)

Makeaa kahvia kahdella lusikallisella sokeria

Olin eilen todella väsynyt, joten menin jo kymmeneltä nukkumaan. En tietenkään nukahtanut heti, vaan pian alkoi nykimään. Stesoa jouduin siis taas käyttämään. Olen varmaan täysin riippuvainen siitä aineesta. Koulussa ollaankin juuri luennoilla käsitelty riippuvuutta. :D Itse olen fyysisesti riippuvainen. Heräsin kuitenkin jo aikaisin ja löysin itseni varttia yli kuusi läheiseltä jätemaa(?) kukkulalta katsomasta auringonnousua ja ottamasta valokuvia. Oli paljon muuttolintuja mm. joutsenia.

Kun tulin takaisin olin taas väsynyt ja äsken otin pienet torkut. Herätessä olin aivan tokkurainen, joten nyt olenkin jo toisessa kupissa kahvia. Kahvikuppiini/kahvimukiini tulee puolilleen kahvia, reilusti maitoa ja kaksi teelusikallista sokeria. Nam.. Olen juuri oppinut juomaan kahvia, joten olen hieman innoissani asiasta. ^^ Olen innoissani kaikista uusista ja mukavista asioista. :)

Laskin juuri montko kertaa suurinpiirtein olen joutunut käyttämään stesoa tämän kuukauden aikana/montako kertaa on nykinyt/olen saanut kohtauksen. Luvuksi tuli seitsemän. Laskuissa on vain yölliset nykinät. Mullahan nykii joka päivä päivisin. Esim eilen, tulin viemastä pyykkiä ja kun avasin oven niin melkein törmäsin naapuriin. Me molemmat säikähdettiin ja tästä seurasi aika voimakas nykinä. Jouduin istumaan maassa hetken.

Mun täytyy kertoo nyt yhdestä asiasta. En tiedä mitä tapahtui tässä yhtenä tiistai yönä. Aamulla kuitenkin kun heräsin, lakanat oli aivan märät, samoin mun vaatteet. En oo ikinä kohtausten aikana laskenu alleni. Ikinä. En myöskään muista, että oisin saanu kohtauksen, vaikka yleensä muistan. Mulla oli kuitenki aamulla suussa sellanen "maku", joka on ku oon saanu kohtauksen. Tää on tosi outoa..

BTW. Se eilinen omenapiirakka onnistu ihan ok. Se kannen laittaminen siihen päälle ei kuitenkaan onnistunu aivan niin hyvin ku mummoankalla. :) Jatkan kouluhommia..

--salla