Runo

Ajattelin hieman matkia Maapallosilmää ja kirjoittaa tänne runon. En sentään omaani, vaan Clive Barkerin. Runo ehkä jossain määrin kuvaa oloani näinä viime aikoina, muttei täysin. Runo on omasta mielestäni todella hyvä. Varsinkin joulun aikana luin runon läpi monia kymmeniä kertoja, oikeasti. Siskoni oli kirjoittanut sen minulle lahjaksi antamaansa kirjaan. Tällä hetkellä runon tunnelma tuntuu kuitenkin todella kaukaiselta. :/ Silti runo on ihana.

Päivä on sanoja ja kiihkoa.
Päivä on järjestystä, todellisuutta ja kultaa.
Se on filosofeja kaupungeissaan;
se on kartantekijöitä erämaissaan.
Se on teitä ja kilometripylväitä,
se on paniikkia, naurua ja malttia;
valkoista, kaikkia nimeltä tunnettuja asioita.
Se on lihaa; se on kostoa; se on näkyväisyyttä.

Yö on sininen ja musta.
Yö on hiljaisuutta, rukousta ja rakkautta.
Se on tanssijoita luulehdoissa,
se on kaikkea muuttuvaista.
Se on kohtalo, se on vapaus.
Se on naamioita ja hopeaa ja moniselitteisyyttä,
se on verta; se on anteeksiantoa;
se on vaistojen näkymätöntä musiikkia.

- Clive Barker
Abarat